keskiviikko 18. helmikuuta 2015

My name is...

Otetaanpa nyt käsittelyyn nimiasia. Istuimme iltaa opiskelukavereiden kanssa ja tuleva sukunimeni nousi puheenaiheeksi. Eräs seurueen jäsenistä, joka on myös kihloissa, kertoi yrittäneensä totutella tulevaan uuteen sukunimeen jo nyt etukäteen. Hän aikoi siis ottaa miehensä sukunimen. Tämä kaveri oli kokenut jopa pientä ahdistusta aluksi ajatellessaan itseään uuden sukunimen kanssa, tai ehkä ahdistus johtui enemmänkin vanhasta luopumisesta. Nyt jo jonkin aikaa uutta nimeä maisteltuaan, hän oli pikkuhiljaa tullut sinuiksi tulevan muutoksen kanssa.

Tämä keskustelu herätti minutkin pohtimaan asiaa jälleen kerran. Oman sukunimeni edustajia löytyy tällä hetkellä 1168 ja miehen 559. Ei siis mitään kovin yleisiä sukunimiä, mutta ei varsinaisia harvinaisuuksiakaan. Sukunimi ei ole minulle mitenkään erityisen merkityksellinen asia, enkä kokisi sen vaihtamista mitenkään suuresti identiteettiini vaikuttavana. Yhteinen sukunimi olisi järkipäätös ihan tulevaisuuden kannalta. Se yhdistäisi meitä parina selkeämmin myös virallisissa papereissa ja mikäli jälkikasvua on joskus odotettavissa, yhdistäisi yhteinen sukunimi myös heidät meihin kumpaankin. Sitten päästään meikäläisen pinnalliseen ajattelutapaan: mun etunimi ei soinnu kauniisti miehen sukunimen kanssa. Tiedättehän sen hetken, kun kuulee pelkästään jonkun nimen näkemättä henkilöstä edes kuvaa. Jonkinlainen mielikuva syntyy jo pelkän nimen perusteella. Jos päätyisin ottamaan mieheni sukunimen, uuden nimiyhdistelmäni perusteella kuulostaisin aika tiukalta tädiltä. Nimenomaan tädiltä. Ehkä jopa hiukan kukkahattuiselta. Ei helpota yhtään, että nimeni ja sukunimeni alkaisivat samalla kirjaimella: PP. Eikä tämä mielikuva ole vain omassa päässäni, oikeastaan kaikki yhdistelmän kuulleet ovat sanoneet samaa. Haluanko siis olla tiukka täti koko loppuikäni? Enpä ole ihan niinkään varma.

Jonkinlaisen yhteyden haluan kuitenkin nimiimme, joten tällä hetkellä yhdistelmänimi kuulostaa parhaalta vaihtoehdolta vaikka yleisestiottaen en niistä kauheasti pidä. Aikamoinen dilemma... En nyt sano, että yhdistelmä on kiveenhakattu, tuuliviiri saattaa kääntyä vielä vaikka mihin suuntaan ennen ensi vuotta. Ehkä pitäisi tehdä kuten kaveri ja alkaa maistella miehen sukunimeä omani rinnalla. Jos siihen tätiin sitten tottuisi.

Kuva täältä

Muita nimiasian kanssa painiskelevia? Toivottavasti en ole ainoa, jolla on näin pinnallinen ongelma...

7 kommenttia:

  1. Minun kriisi on, että sukunimeni on melko harvinainen eikä minulla ole yhtään kaimaa. Mutta jos ja kun otan miehen nimen, niin googlailujen perusteella minulla olisi kaima! Ärsyttävää! Muuten sukunimessä ei ole vikaa, se on kaunis ja sopii etunimeeni hyvin. Mutta kaima!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha :D Aika paha ongelma tuokin. Oli pakko googlata, että mikä oma kaimatilanne on. Tällä hetkellä on ainakin neljä, mutta miehen sukunimen kanssa ei olisi yhtään.

      Poista
  2. Sulhon nimihän kuulostaa oikeastaan ihan kivalta sun sukunimen kanssa... ;)

    -R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että sulholle se sukunimi on tärkeempi asia kun mulle eli pitäköön omansa :D

      Poista
  3. Mulla on ihan samanlainen ongelma! Jos ottaisin sulhon nimen, olisin KK ja nimi olisi kokonaisuudessaan tosi terävä/kärkevä/kurja. Ratkaisin ongelman sillä, että taivuttelen sulhon ottamaan äitinsä tyttönimen, joka siis sitten tulee myös minulle, taivuttelu onkin jo hyvällä mallilla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toikin kuulostaa ihan järkevältä ratkaisulta, jos se sopii kummallekin :) Ehkä munkin nimiongelma vielä ratkeaa. Onneks en ole kuitenkaan ainut, joka ajattelee tällä tavalla :D

      Poista
  4. Moi! Kirjoitin juuri nimiasioista omassa blogissani ja viittasin myös sinun tekstiisi :) http://rakkaustuntemuksia2017.blogspot.fi/2016/03/sukunimiasiaa-identiteettikriiseja-ja.html

    VastaaPoista